Olin viikonloppuna äitini luona viettämässä yhteistä syntymäpäiväämme. Mukaanviemisiksi oli ihana äitini pakannut minulle kassillisen aarteita vanhoilta ja vielä vähän vanhemmilta ajoilta. Vanha, repaleinen tuolinpäällys nousi kassista ensimmäisenä. Kaunis käsityö sai minut huokaamaan. Tämä talletetaan, jos ei muuta, niin mallia varten. Tuolin muistan olleen meillä "aina". Onneksi äiti otti päällisen talteen, kun tuoli hajosi lopullisesti.
Seuraavana esiin tupsahtanut mekko sai minut liki kyyneliin. Muistan tämän rakkaan prinsessamekon niin hyvin. Pienenä tyttönä olisin halunnut pitää tätä joka päivä ja yölläkin, jos mahdollista. Tilasin vahvasti ärrää sorauttaen aamuisin marjapuuromekkoa päälleni. Täytyykin kaivella vanhoja valokuvia, sillä on erittäin todennäköistä, että olen pukeutunut juuri tähän mekkoon kuvaamista varten.
Todellinen aarre oli kassin pohjalla huolellisesti silkkipaperiin käärittynä. Isoisoäitini kirkkosilkki. Isomummu sai silkin joko kihlajais- tai huomenlahjaksi ja käytti sitä vain sunnuntaisin kirkonmenoissa tai muissa erittäin tärkeissä tilaisuuksissa. Silkki on 1800-luvun loppupuolelta ja ikäänsä nähden todella hyvässä kunnossa.
Kirkkosilkki pääsee jollakin aikajaksolla vielä lasin alle ja seinälle. Täytyy vielä katsoa paikka niin, ettei aurinko pääse ainakaan suoraan paistamaan ja hapertamaan tätä aarretta.
3 kommenttia:
Tosi kivoja muistoja.
Hienoja aarteita. minullakin on noita kirkkohuiveja mutta ovat vuosikausia olleet tallessa niin, että taitokset ovat "syöneet" itsensä. Äitini sanoi aina että silkki syö itsensä. Ja mekkoa sitte! En ihmettele, että liikutuit sen nähtyäsi. Sun pitää esitellä nyt itsesi siinä mekossa pienenä!
Ooh, näyttääpä tosi kauniilta tuo silkkihuivi!
Lähetä kommentti